En ole kauheasti uskaltanut näistä kuvauksista kertoa, sillä en ole ollut ihan varma kuvauksiemme luonteesta ja siitä, tuleeko meidän kuviamme niiden seurauksena sosiaaliseen mediaan ja uskallanko siis liikaa mainostaa niitä blogissani vai tulenko samalla tahtomattani yhdistäneeksi tämän blogin ja meidän sosiaalisessa mediassa pyörivät naamamme. Tähän asetelmaan liittyykin ensimmäinen asia, joka kuvauksissamme meni pieleen.
Kuvauksemme järjestettiin eilen lauantaina ja olin jo maaliskuussa ensimmäisen kerran yhteydessä henkilöön, joka myöntää kuvauslupia alueelle, jossa halusimme itsemme kuvauttaa. Hän ehdottikin vaihtoehtona kuvausluvalle, että he ottaisivat kuvat minusta ja sulhasestani oman kuvaajamme puolesta, jos vaan saavat esittää kuvamme ja tarinamme sosiaalisessa mediassa. Kyseessä on siis paikka, jossa kävimme sulhaseni kanssa ensitreffeillä. Ajattelin että sellaisesta yhteistyöstä voisi syntyä upeita kuvia, joten kiinnostuin, vaikka some-julkisuus ei minua kiinnostakaan. Sulhastani some-julkisuus kuitenkin kammotti vielä enemmän ja hän ei suostunut sellaisiin kuvauksiin osallistumaan. Ehdotin yhteyshenkilölleni, että näitä some-kuvia voisi ottaa minusta kaasojeni kanssa (joille olin kertonut asiasta ja jotka olivat siitä varovaisen innostuneita some-ennakkoluuloineen, mutta kuitenkin samanlaisine "siitähän voisi syntyä upeita kuvia" -odotuksineen) ja yhteyshenkilöni sanoi olevansa kiinnostunut, mutta käski olla yhteydessä sitten lähempänä kuvauksia. Keksin tässä kuvauksia odotellessa muutamia kysymyksiä, joiden yhteydessä aina hieman varmistelin, että kuvauksemme ovat tapahtumassa ja näin uskalsimme kaasojeni kanssa varata ajat kampaajalle ja meikkaukseen (muutenhan olisin varannut meikin ja kampauksen vain itselleni, mutta nyt tarvitsin kaasoni some-kuvia varten). Kaksi viikkoa ennen kuvauksia viestin taas kuvauslupavastaavan kanssa ja hän sanoikin, että he tarvitsisivat oikeastaan vain yhden kuvan minusta hääpuvussani. Kauhistuin siitä hieman, sillä entä kaasoni? Ja enhän minä ollut some-jutuista kiinnostunut, vaan upeista kuvista kaasojeni kanssa! Ja kun sanoin, ettei tämä ollut ihan sitä mihin luulin lupautuneeni, sain kuulla, että ei meidän tarvitse some-kuvaukseen osallistua. Että voisimme vain tulla kuvauspäivänämme kameran kanssa paikan päälle niin kuin muutkin paikalla vierailevat ihmiset. Tämä toteamus taas herätti vielä suuremman pelon siitä, että saammeko ottaa kuvia siellä missä haluamme, jos meille ei kirjoitetakaan kuvauslupaa! :/ Tätä kamalaa draamaa kesti noin viikon, mutta viikkoa ennen kuvauksia sain asian selvitettyä ja asiat kääntyivät jopa paremmalle tolalle kuin osasin edes toivoa. Saimme kuvausluvan, meidän ei tarvinnut näyttää pärstäämme somessa ja lisäksi saimme todella hyviä vinkkejä alueella kuvaamiseen (kerron tästä kuvauspaikastamme tarkemmin sitten viikon kuluttua toivottavasti kuvien kera).
Seuraava kriisini liittyi kampaukseen ja meikkiin. Sopivan paikan löytyminen tuntui jo lähtökohtaisesti hankalalta, sillä kaasoni eivät ymmärrettävästi halunneet laittaa kaunistautumiseensa kovin paljon rahaa, sillä eihän kyseessä ollut heidän hääpäivänsä ja näiden kuvausten takia he joutuivat panostamaan ulkonäköönsä kahdesti häittemme vuoksi. Laitoin kesäkuussa tarjouspyynnön moniin kehuttuihin paikkoihin Espoon ja Helsingin seudulla. Osasta tuli vastaus ja osasta ei. Sitten selvisi, että emme oikein saisi kunnon meikkiä ja kampausta lokakuun kuvauspäivälle pelkän koemeikin ja -kampauksen varjolla, vaan kummallekin päivälle pitäisi varata varsinainen, täyshintainen meikki ja kampaus. Kaasoni toivoivat, että voisimme hyödyntää
Oppivien käsien opiskelijahintoja. Olin siis sinne yhteydessä, ensin sähköpostilla ja sitten malttamattomana vielä puhelimitse. Puhelimessa minulle kerrottiin, ettei aikoja ollut vielä mahdollista varata lokakuulle eikä varsinkaan hääpäivällemme, mutta elokuussa tämä onnistuisi. Varauduin siihen, että saisin ajat varattua vasta elokuussa, vaikka minua hermostutti se, että jos tämä ei onnistuisikaan, olisi ajat ehkä muista paikoista jo menneet. Sain kuitenkin aika pian tämän puheluni jälkeen Oppivista käsistä vastauksen sähköpostiini ja siinä kerrottiin, ettei Oppivissa käsissä enää tehdä juhlakampauksia ja -meikkejä opiskelijatyönä, sillä opiskelijat ovat niin monesti jättäneet tulematta niiden tekoon. Onneksi laitoin tuon sähköpostin, sillä muuten olisi ehkä kuullut tämän vasta elokuussa tai vielä pahempaa; olisin elokuussa varannut ajan ja varaamamme työntekijät eivät olisikaan saapuneet paikalle tekemään kampaustamme ja meikkiämme. Samoihin hintoihin ei Oppivien käsien oppilastöiden kanssa päässyt mikään muu vertailemani paikka, mutta noin 70 eurolla sai muutamasta paikasta kampauksen ja toisella 70 eurolla meikin. Eihän se ilmaista ole, mutta huomattavasti halvempaa kuin monissa muissa paikoissa. Yksi tällaisista huokeamman hinnan paikoissa oli valitsemamme
Adam & Eve Sellon kauppakeskuksessa. Sitä ei oltu kehuttu hääblogeissa, vaan olin löytänyt sen hakiessani lähiseudun kauneushoitoloita, joista saisi sekä meikin että kampauksen. Lähinnä löysin netistä vain valitusta kyseisestä paikasta. En paljon sitäkään, mutta pari mainintaa omistajan vaihdosta ja siitä, kuinka paljon työntekijöitä olisi silloin lähtenyt pois ja laatu olisi heikentynyt. Kyseisessä paikassa minua hermostutti myös se, että siellä työskentelevät kampaajat ja kosmetologit eivät omista hoitolaa, he vain vuokraavat sieltä hoitopistettä. He siis saattavat helpommin vaihtaa paikkaa kuin itse oman kauneushoitolansa omistavat ammattilaiset. Tämä yhdistettynä pahoihin juoruihin sai minut pelkäämään, että varaamamme kampaajat ja meikkaajat eivät ilmestyisikään paikalle tärkeinä päivinämme. Kuvauksemme olivat kuitenkin nyt lauantaina ja pelkoni osoittautuivat turhiksi. Olin erittäin tyytyväinen kampaukseeni ja meikkiini, ja niitä tehneet ihmiset olivat mukavia ja ammattitaitoisia. Pahimmaksi kauneushoitola-mokakseni soittautuikin se, että istuessani kampaajan penkissä soitettiin minulle eräästä kauneushoitolasta, johon olin ollut kesäkuussa yhteydessä ja kysyttiin, olenko tulossa koekampaukseen ja -meikkiin. Tämä vaivaa minua vieläkin... Tarkistin tänään sähköpostinvaihtomme ja siellä olemme mielestäni vain sellaisella tarjouspyyntö/tarjous-tasolla keskustelussamme, mutta en ilmeisesti ole ollut riittävän selkeä niiden kauneushoitoloiden kanssa, jotka jouduin syystä tai toisesta hylkäämään. Nolottaa ja hävettää. Tuli todella syyllinen olo. Kaiken sen sekavan sähköpostinvaihdon keskellä en tajunnut olla riittävän selkeä niiden kanssa, jotka viestiini vastasivat. Kuitenkin mielestäni ajan varaus ei voi olla sellainen, jossa ei edes sovita aikaa, jolloin tulisimme kyseiseen kampaamoon! :/ Tämä hieman lisäsi kuvauspäivän stressiä. Ei ole kiva tehdä kellekään ohareita, vaikka tekisi sen tahtomattaan ja tietämättään.
Yksi melko iso "pieleen" mennyt asia oli koiramme osallistuminen kuvauksiin. Tämä siis toteutui kyllä lopulta ja pieni karvaotus poseerasi kunnioitettavasti sylissämme, mutta miten pahasti vikaan kaikki meinasikin mennä sen suhteen! Kuukausi ennen näitä kuvauksiamme
koiramme sairastui ja meinasi kuolla. Maksoimme häätililtämme 2000 euroa pikkumiehen hoidosta (saimme onneksi 1000 euroa takaisin vakuutusyhtiöstä). Koiramme vietti melkein viikon Viikin eläinsairaalan teho-osastolla. Tänä aikana en pystynyt kunnolla nukkumaan ja mietin häittemme perumista. Miten olisimme voineet lähettää kutsut, jossa ihana koiramme poseeraa suloisena rusetissaan? Tai miten olisimme voineet järjestää lokakuun kuvaukset, jota varten olin hankkinut koirallemme hienon takin? Miten olisimme voineet juhlia, jos iloinen ja kiltti kaksivuotiaamme olisi kuollut? Onneksi pieni reipas koiramme lähti paranemaan, mutta vieläkin meinaan alkaa itkeä, kuin muistelen tuskaista koiraamme ennen sairaalaan viemistä tai pientä reppanaamme happimaskissa hyvästellessämme hänet tietäen, että se saattoi olla viimeinen kerta. No, sairaalareissun ja siitä johtuvien kaljujen kohtien takia (tippa kummassakin etutassussa, sydänmonitori oikeassa kainalossa ja mahakin kaljuksi ajeltu) emme vieneet poikaa trimmaajalle, sillä se olisi ollut kenties turhaa työtä. Olen kuitenkin niin iloinen, että saimme eilen kuviimme terveen pienen koiran! :)
Aika pahasti onnistuin myös kuvauspäivänämme unohtelemaan asioita... Sulhaseni heitti minut kauneushoitolaan puoli yhdeksältä aamulla. Jossain vaiheessa kampaajani kysyi, oliko minulla hiuskorua ja siinä vaiheessa tajusin, että... ...oli kyllä... ...kotona. Soitin kaasoilleni ja kysyin missä he olivat, mutta he olivat juuri ajaneet kauppakeskuksen parkkihalliin. Soitin sulhaselleni, joka oli juuri laittanut aamukahvin tulemaan. Sulhanen kuulosti hieman kärttyisältä, mutta lupasi tuoda hiuskoruni. Loppukampaamoreissu sujui ihan hyvin. Valmistautuessamme kotona kaasojen kanssa aloin ihmetellä, miksei kuvaajasta vielä kuulunut mitään. Tarkistin facebookin, jonka välityksellä olimme viestineet ja huomasin, että hän oli jo muutama minuutti sitten kysynyt siellä ovikoodiamme tai vaihtoehtoisesti puhelinnumeroani... :/ Annoin kummatkin ja hän ilmestyi pian sen jälkeen ovemme taakse soittamaan ovikelloamme. Meillä oli vielä kaasojen kanssa kaunistautuminen hieman kesken, sillä kukaan ei tuntunut enää muistavan, kuinka morsiuspuku nyöritetään tai kuinka morsiuspuvun koristevyöhön saisi sievän rusetin. Myös Conversejeni nauhoitus tuotti päänvaivaa. Sain kuitenkin vihdoin vaatteet päälle ja lähetin sulhasen, koiran ja kuvaajan pihalle minua odottamaan. Olin ajatellut, että kuvaaja ottaisi kuvan sulhasen ilmeestä, kun hän näkisi minut astuvan ovesta ulos, mutta sulhanen ei ollut tästä maininnut mitään kuvaajalle, vaan kuvaaja lähti etsimään parasta kuvauspaikkaa takaovemme lähistöltä ja sulhanen kulki edelläni koittaen olla vilkaisematta minuun. Hän kuitenkin kääntyi katsomaan minua ennen kuin kuvaaja sai kameransa aseteltua paikoilleen ja sulhasen sievä, ilahtunut hymy jäi vain minun silmieni todistamaksi! Sulhanen! Toisaalta se, että sulhasella oli se hymy, kun hän minut näki, merkitsee minulle paljon. En osaa olla tästä kovin kiukustunut sulhaselle... Sulhaseni ei tietenkään pukenut koirallemme ostamaani hienoa takkia, joten se jäi nyt kuvaamatta, mutta toisaalta kelikin oli lämpimämpi kuin takkia hankkiessani ajattelin ja koira tarkeni hyvin pelkässä rusetissa. Sitä paitsi olin ajatellut koirani tarvitsevat takkia, kun otamme hänet mukaan kuvauspaikallemme, mutta sinne ei saanutkaan tuoda koiraa. Kun nyt otimme koirasta muutaman kuvan kotonamme, ei pikkueläin tullut viettäneeksi ulkona niin paljon aikaa, että olisi välttämättä tarvinnut takkia.
Kun lähdimme kohti kuvauspaikkaamme, en olisi muistanut antaa koiravahdeillemme kotiavaintamme, mutta toinen heistä muisti kysyä sitä sulhaseltani juuri ennen lähtöämme. Ajomatkalla kohti kuvauspaikkaa tajusin unohtaneeni morsiuskimppuni kotiin... Yksi syistäni tehdä tekokimppu oli se, että sitä voisi silloin käyttää myös tänä lokakuun kuvauspäivänämme. Lisäksi teimme sitä ahkerasti morsiusneitoni kanssa, jotta saisimme sen valmiiksi kuvauspäivää varten. Toisaalta on erittäin hyvä, että kimppu on nyt tehtynä, jolloin voin (lue: voimme morsiusneitoni kanssa) keskittyä muihin askarteluasioihin. Periaatteessa on myös parempi, etten ottanut kimppuani mukaan kuvauspaikalle, sillä minua stressasi kauheasti sen jättäminen johonkin sellaisten kuvien ajaksi, joissa en kimppuani tarvitsisi (ja niitä oli kuvauspaikan luonteen vuoksi paljon). Olin edellisenä iltana viestitellyt kaasojeni kanssa, että emme voi varmaan ottaa yhtään kuvaa, jossa näkyy koko porukkamme eli morsiuspari ja kaasot, sillä jonkun pitää koko ajan pidellä kimppua. Nyt siitä ei tarvinnut sitten huolehtia. Jossain vaiheessa esittelin mukaan ottamani rekvisiitan: päivänvarjoni ja tähtisädetikut. Kuvaaja kysyi, että kai jollain on sitten tulitikut tai sytkäri. Olin tietenkin jättänyt ne laukkuun (sytkärin sekä ekstrapitkät tulitikut), jonka olin pakannut kuvaussessiotamme varten valmiiksi edeltävän viikon aikana, mutta jonka olin kuvauspäivänä vaihtanut pienempään tiputtaessani mukaan otettavasta tavaramäärästä kaiken turhan pois. Tähtisädetikut jäivät kuitenkin lopulta käyttämättä muutenkin, sillä vaikka vietimme kuvauspaikalla monta tuntia, ei päivä ehtinyt vielä pimetä niin paljon, että tähtisädetikkujen sytyttämisestä olisi mitään iloa. Myös päivänvarjo vietti koko päivän kassissa, sillä sitä vain ei tullut otettua esille. Otan sen varmaan hääpäivämme photo boothiin rekvisiitaksi, jotta sillekin löytyy jotain käyttöä ja saan sen kuviimme. Lisäksi voin ottaa sen häämatkalle mukaan!
Yllä mainittujen unohdusten ja muiden mokien lisäksi meiltä jäi ottamatta seuraavat kuvat:
![]() |
| First look -kuva, koska sulhanen kurkisti! |
![]() |
| Kimppukuva, koska unohdin kimppuni kotiin... |
![]() |
| Sormuskuva, koska laitoimme kaasojen kanssa kyntemme jo keskiviikkona ja lakka oli hieman halkeillutta lauantaina |
![]() |
| Kuva jossa sulhanen pitää morsianta sylissään (pusukuvia kyllä otimme) |
First look -kuvalle ei nyt enää voi tehdä mitään... Täytyy toivoa, että filmille on tallentunut joitain muita sulhasen herkkiä hymyjä eikä vain varautunutta tuijotusta. Parasta on kuitenkin, että itse tiedän sen pienen hymyn olevan siellä. Kimppukuva ja sormuskuva on otettava sitten hääpäivänä. Silloin voisi olettaa meillä olevan sekä sormukset että kimppu mukana ja niiden kuvaamisen onnistuvan. Eilispäivän kuvauksia varten tekemämme kynsien lakkaus oli tavallaan koelakkaus, joten hääpäivänä saamme varmasti aikaan vielä paremman ja kuvauksellisemman. Täytyy toivoa, että voimme tehdä sen mahdollisimman lähellä hääpäivää, mieluiten juhlapaikan koristelun jälkeen perjantaina (äitizillani on toista mieltä ja uhoaa koristelun kestävän myöhälle yöhön, mutta toivoisin ettei asia ole niin). Pientä koirantassua emme tule sormuskuvaamme saamaan, sillä koiramme lähtee hääpäiväksi hoitoon, mutta ei tuota tassukuvaa täydy täysin kai haudatakaan. Voisimmehan esimerkiksi ottaa käsikuvan vasta mahdollisten tulevien lastemme synnyttyä, jolloin minun, sulhaseni ja koiran käsien/tassujen lisäksi kuvassa olisi pari pientä kättä. Tai sitten jotain muuta, sillä eihän tuo ole ainoa hauska tapa ottaa perhekuvia. :) Tuo sylikkäin poseeraaminen jäi myös mielestäni toteuttamatta, sillä olimme aika paljon kylki kyljessä kuvissamme. Seisoimme tai istuimme vierekkäin ja joko katsoimme kummatkin kameraan, katsoimme toisiamme tai pussasimme. Sitten kun saamme otetut kuvat nähtäviksemme voimme kuitenkin todeta, mitkä poseeraukset meille sopivat ja mitä tahtoisimme lisää.
Vaikka paljon meni pieleen, kuvauspäivämme oli itse asiassa todella onnistunut ja hauska. Jopa sulhasen totesi, ettei "se ollut niin kamalaa kuin olisi voinut luulla". Kaikin puolin onnistunut siis... :) Kuvauksemme kestivät noin klo 15:30-18:30 ja otimme paljon kuvia eri paikoissa (tiedän että tästä monien taustojen välillä kiirehtimisestä on varoiteltu, mutta kuvauspaikkamme hieman vaati sitä). Saimme kuvia morsiusparista, morsiusparista kaasojen kanssa, morsiamesta kaasojen kanssa ja morsiamesta yksinään. Sulhanen ei halunnut kuviin yksin, joten en sitä vaatinut. Saimme kuviimme hieman hillitympiä poseerauksia sekä aitoa iloa ja riemua. Kuvauspaikallamme liikkui paljon sivullisia ja sain joitain "Oletko sä oikea prinsessa?", "Oletpa sä kaunis morsian!" ja "Paljon onnea!" toivotuksia :D Tekisi mieli ottaa tavaksi kulkea julkisesti morsiuspuvussa kauniisti laitettuna! Uskon ja toivon, että saamme hyviä kuvia. Toki hieman jännitän omia poseerauksiamme ja miltä naamamme (lue: minun naamani) näyttää kuvissa. Olen kuitenkin toiveikas.
Ai niin, unohtui mainita! Rikoin morsiuspukuni! En huomannut siinä ainakaan vielä mitään pahempaa, mutta helman tylli oli jossain vaiheessa repeytynyt siitä kohtaa, mistä helman saa ripustettua ylös. Tällä hetkellä en siis saa pitkää helmaani kiinnitettyä ylös. Sen voisi korjauttaa ennen häitä tai muuten häävalssin tanssiminen voi olla aika hankalaa...
.jpg)
